Pajulahden leiri

Viikonloppu meni Pajulahden urheiluopistolla jo perinteiseksi muodostuneella Imatran Urheilijoiden leirillä (olimme ensimmäisten joukossa uudessa hallissa). Perjantai iltana majoittauduimme ja lähdimme verryttelemään kohti Pajulahtihallia. Nyt ei seinä tulisi nopeusharjoituksessa vastaan.

Porukassa juoksimme hyvän ja yksinkertaisen harjoituksen 100m ja 150m vetoina, vauhti kovasta aina maksimaaliseen. Kuiva halli-ilma puhallutti, mutta jalat rullasivat vauhdikkaasti. Vaikkei olekaan tähtäämässä hallikisoihin, on silti hyvä ainakin pitää yllä nopeusreserviä.

Lauantaina seitsemän jälkeen aamulenkille, aamupalalle ja lepäilemään leirin pääharjoitusta varten. Nuorten maajoukkue piti leiriään samalla ja myös meitä pyydettiin letkaan mukaan. He juoksivat 6x1000m/2' jokainen omien kykyjen mukaista, nousevaa vauhtia. Ensimmäiset aloittivat 4.00 valojäniksellä, josta vauhti kiihtyi kuuden sekunnin portailla aina 3.16 vauhtiin, jonka jälkeen kiristettiin valojänistä neljän sekunnin portaittain. Eli toteutuksena esimerkiksi 3.40-3.12 tonnit. Kenialaismaileri Samu ja Joonas juoksivat kylmästi 3.10-2.40. Kovaa menivät Kekin ja Espoon Borzan vielä jatkaessa.

Perjantain treenin jälkeen hymyilytti jälleen

En uskaltanut lähteä mukaan, sillä en tiennyt mihin asti jaksan kiihdyttää vauhtia. Sen sijaan juoksimme jälleen omassa letkassamme 3x1000m, 2x500m ja 4x200m, hieman vauhdikkaamman ja vapaamman harjoituksen. Ensimmäisen tonnin kellotin 3.16 ja juoksu tuntui taas hyvälle. Seuraavat kaksi samaan. Vaihdoimme lähtöpaikkaa ja kiihdytimme vauhtia. Nyt viisisataset lennokkaasti jo alle kolmen minuutin vauhtia.

Piikkarit jalkaan ja vielä viimeisen sarjan kimppuun. Otin keulapaikan ja pidin vauhtia, kolme ensimmäistä 30s molemmin puolin. Toiseksi viimeisessä treenikaveri alkoi jo uhitella tullen rinnalle ja vielä kiihdyttäen ennen maaliviivaa. Kehotin lähtemään viimeiseen edellä. Seurasin kaarteen perässä ja iskin suoralle kaarrettaessa rytminvaihtoon mailerin raivolla ja laskettelin maaliin loppukiriä tapaillen. Ei jäänyt epäselvää, 27.2s kellossa ja mies taas kunnossa. Piti uskaltaa ja malttaa keventää.

Iltapäivän harjoituksena kiersimme reilun kympin ja suuntasimme punttisalille. Lihaskunnon omaisesti kahdeksan liikettä kolmena sarjana. Keskivartaloa, ylätaljaa, penkkiä, yhdenjalan jalkaprässiä ja rinnallevetoa. Kovimmat raudat saivat jäädä telineisiin jalkojen ollessa jo riittävän kipeät. Kyllä punttisalilla treenaaminen on hauskaa, tietysti suuremmilla raudoilla vielä hauskempaa!

Raaka tekniikka, raakaa voimaa

Pyhänä kiersimme Nastolaa vielä puolimaratonin edestä. Huhun mukaan maailman kärkitytön pitkä lenkki on kokonainen maraton. Kuudenkympin viikonloppu riitti meille ja jatkoimmekin suihkun kautta lihapatojen ääreen ennen kotimatkaa. Ensiviikolla suunta Savoon. Ehkä hallikeikalla uskaltaa alkaa työstämään tonneja...

Suhtautuminen urheiluun

Harrasteurheilu on ollut esillä mediassa. Viimeeksi tänään paikallislehdessä oli urheiluharrastusten harjoitusmääristä ja -maksuista. Lenkillä pohdin kuinka itse urheilijat harrastukseensa suhtautuvat. Urheilun kautta verkostoituu laajasti, joten ainakin esimerkkeistä on helppo kirjoittaa.

Aloitan kuitenkin urheilun ulkopuolelta. Kuulin argumentin urheilun harrastamista vastaan. Hän ei voisi harrastaa urheilua, koska urheilijat menevät aikaisin nukkumaan ja keskittyvät vain urheiluun uhrautuen muusta hauskasta. Pikalajin urheilija puolestaan ihmetteli eikö juostessa tai pyöräillessä ole tylsää. Vastasin pilkesilmänkulmassa ei ole, mutta uidessa on.

Urheilijalla on harrastuksensa ulkopuolella kuitenkin hämmästyttävän paljon elämää. Kestävyysjuoksun suomenmestari lähestyi juuri, halusi tietää kuinka tyttöä pyydetään ulos. Pyydä puhelinnumeroa ja sovi milloin, vastasin. Urheilijallakin pinnan alla tavallinen elämä.

Urheilija kyllä tasapainottelee harrastuksensa kanssa. Kaveri kehui kuinka lukion koeviikolla on hyvä, päivänvalon aikaan kävi pyöräilemässä viiden tunnin maastolenkin. Pääsi heti syömään, palautumaan ja vielä kertasi seuraavan päivän kokeeseen. Vielä samalla manasi Kazakhstanin kiertävän sirkuksen. Muuten rauhallinen ja hiljainen, mutta kypärä päässä vauhtia ei voi koskaan olla edes tarpeeksi! Ei varmasti koe jäävänsä mistään paitsi.

Useampi maajoukkuetason urheilija sanoo harjoittelevansa koska pitää siitä. Ja niinkuin itse tekee mieli tai parhaaksi näkee. Heille yhteistä on, etteivät he tiedosta olevansa niin hyviä kuin todellisuudessa ovat. Toista ääripäätä edustaa kilpailemisesta stressaaminen. Useita SM-mitaleita juniorina, mutta lopetti kilpailemisen kokonaan kesken kauden kun ei enää halunnut ajatella viimeisien sekunnin kymmenyksien parantamista. Urheilu ei kuitenkaan ole jäänyt, vieläkin juoksisi mitaleista, jos haluaisi kilpailla. Kuntoilijanakin viikkokilometrit ovat käyneet toisella sadalla.

Yleisesti urheilijat elävät harrastuksensa kautta ja nauttivat tekemisestään. Raskaan työn mukana tulevat raskaat huvit. Hyvin omasta lajista ymmärtävä urheilija osaa kuitenkin huvitella kun sen aika on. Itse pidän jokaista tsäänssiä mahdollisuutena. Niin urheilussa, kuin sen ulkopuolella. Toisaalta on tehtävä parhaan kykynsä mukaan kaikki päästäkseen kovempaa. Ei ole kuitenkaan järkevää kieltäytyä mahollisuuksista, jotka parantavat urheilun ulkopuolista elämää.

Talvijuoksun loppukiri, heijastimet näkyvät (linkki pysäyttävään kirjoitukseen), kuva

Itsenäisyysmaraton

Katselen isoa pehmokoiraa. Lelulla on ikää tasan kymmenen vuotta, mutta muistan tarkalleen, mistä se on peräisin. Sain sen muistoksi vuonna 2004, kun osallistuin ensi kertaa perinteikkäälle Itsenäisyysmaratonille.Olin tuolloin kahdeksanvuotias, joten tarjolla olevat sarjat olivat tuntuvasti vanhempia juoksijoita varten. Matkana oli maratonin kahdeksasosa, 5,25km. En löydä tuloksia mistään, mutta muistelen viipyneeni reitillä 28min. Kisan jälkeen jatkettiin seuran muiden kisaajien kanssa uimahallin kautta Mäkkäriin. Kotona halusin heti neulata kilpailunumeroni koiran selkään. Palkinnoksi saamani irtomitali kiinnitettiin ei-niin-merkityksellisen mitalin naruun ja pujotettiin karvaturrin kaulaan.

Tuosta se lähti. Itsenäisyysmaratonista muodostui yksi vuoden kohokohdista, aivan pakollinen tapahtuma. Olin ehkä 12-vuotias, kun kyseisen kisan yhteydessä kuulin erään miehen osallistuneen tapahtumaan 70 kertaa. Nopeiden laskutoimitusten jälkeen älysin, että pystyisin vielä lyömään miehen ennätyksen kirkkaasti. Siitä muodostui hullunkurinen unelma. Monesti uhosin tulevani joka ikinen vuosi kiertämään reitin vaikka kainalosauvojen kanssa.

Itsenäisyysmaraton 2014

Kuusi kertaa peräjälkeen juoksin 5,25km matkan. Seitsämäntenä ja kahdeksantena vuonna osallistuin puolikkalle. Jälkimmäisellä kerralla, 2011, kymmensenttinen lumikerros verhosi reittiä kauttaaltaan ja kerros jatkoi paksuuntumistaan koko kisan ajan. Pakkastakin oli ihan tuntuvasti. Puolikkaalla 5,25km lenkki kierrettiin neljä kertaa. Muistan, että en kyennyt tuntemaan varpaitani kahden ensimmäisen kierroksen aikana. Sen jälkeen ne joko lämpenivät tai sitten vain lakkasin kiinnittämästä asiaan huomiota. Olosuhteista huolimatta syntyi yksi kaikkien aikojen parhaista juoksuistani. Pysäytin kellot 15-vuotiaana ajassa 1.28.06. Sen hetkinen 17-vuotiaiden Suomen ennätys jäi kahden minuutin päähän. Kisasta jäi hyvä maku ja odotin jo innolla seuraavan vuoden vastaavaa koitosta.

Sitä ei tullut. Eikä tullut sitä seuraavaakaan. Eikä sitä seuraavaa. 2012 olin sivussa jalkavaivojen seurauksena, 2013 ylikunnon ja tänä vuonna olin katsomossa flunssan piinaamana. Tiedän olevani hölmö. Silti en voi olla miettimättä, miten olen pettänyt 12-vuotiaan Satun lupauksen olla viivalla olosuhteista riippumatta. Nyt asiat ovat kuitenkin menneet miten ovat menneet, minä en kykene kisaamaan ja pehmokoiran numerolappu on kadonnut ja mitali pudonnut narustaan.

Numero ja mitali ovat hukkuneet, mutta kaupan lappu edelleen paikallaan :D

Talvijuoksu ja kiertopalkinto

Pidin viimeviikolla harjoittelun kevyenä. Kestävyysharjoittelussa tulisi olla vaihtelua ja nousujohteisuutta. Harjoitellaan kahdesta kolmeen viikkoon ja kevennetään harjoittelua muutamasta päivästä kokonaiseen viikkoon. Elimistö palautuu harjoittelusta lähtötasoa korkeammalle tasolle, ainakin valmennusopin yleisen konsensuksen mukaan.

Kevyemmän viikon jälkeen oli aika lähteä haastamaan itseään Talvijuoksuun. Maassa oli lunta ja jätin pitkät päälle ensimmäisen kerran sitten helmikuun. Juoksu lähti hyvin liikkeelle ja yhteisestä päätöksestä oikaisimme tiukimman mutkan, johon viime liukkailla kaaduin. Annoin kärjen mennä, mutta viittilöin Antti Saikolle, jotta tulisi mukaan. Antti spurttasi peesiin ja pidimme mukavaa vauhtia kääntöpaikalle.

Takaisin tullessa Antti tuli välillä rinnalle ja yritti ohi. Jalat tuntuivat kuitenkin poikkeuksellisesti hyvälle, aloin päästä oikean kilpailemisen makuun. Viimeiseen ylämäkeen kummallakaan ei ollut voimia iskeä, mutta alas tultiin sitäkin vauhdikkaammin. Mäen päältä on vielä n. 500m maaliin ja aletaan tehdä ratkaisuja. Alamäki loppuu tiukkaan S-mutkaan, jossa alitetaan päätie tunnelin kautta. Olin edellä enkä luopunut asemastani ennen viimeistä kaarretta.

Tiukasta kaarteesta kiihdytetään ylämäkeen loppusuoralle. Kaikki pelissä tein muutaman sekunnin eron, ja voitin loppukirikamppailun. Matkavauhti oli ollut vielä auttamatta liian hidasta. Voittaja juoksi reittiennätyksen, ja oli jo vetänyt verkkarit jalkaan meidän pysäyttäessä kellot. Suunta on kuitenkin taas oikea, vaikka syksy on ollut tarpeettoman vaikea. Joulukuun voin pyhittää pelkästään juoksemiselle.

Tänään keskiviikkona seuran puheenjohtaja herätteli soittamalla. Syyskokoukseen, pullakahvit ja palkitsemisia. Vastasin tottakai tulevani. Sain nimeni kiertopalkintoon olympiaedustajien, maajoukkueurheilijoiden ja -valmentajien, sekä muiden tärkeiden seuratoimijoiden joukkoon. Puheenjohtaja esitti perusteluiksi esimerkillisyyden urheilukoulutoiminnassa ja yleisurheilutoimitsijana, hyvät urheilutulokset ja vielä Blogin! Kyllä olin otettu. Blogin on nimenomaan ollut tarkoitus kuvata urheilijoiden arkea ja levittää positiivisella tavalla tietoa harjoittelusta, urheilun sosiaalisuudesta, tapahtumista, onnistumisista ja innoittaa lukijoita!

Kiertopalkinto ja 34 kovaa nimeä

E-urheilu, Counter Strikeä Ruotsista

Edellisestä kirjoituksesta on ehtinyt kulua jo liian pitkään. Blogin kirjoittaisessa tärkeintä on säännöllinen julkaisutahti, tässä Blogissa noin kolme kertaa viikossa. Medioissa liikkuu monenlaisia ajankohtaisia aiheita. Urheilublogiin sopii kuitenkin elektroninen urheilu, vaikka se ei ole iltapäivälehtien sivuja vallannutkaan.

Perjantai iltana urheilu esittäytyi suurelle yleisölle täysin uudessa valossa. Ruotsin Jönköpingistä lähetettiin suorana maailman suurimman tietokonetapahtuman Counter Strike: Global Offensive -turnauksen finaali. Asetuimme television ääreen, kuten mitä tahansa urheilua katsoessa. Finaalissa vastakkain asettuivat viisihenkiset joukkueet, ruotsalainen Ninjas in Pyjamas ja ranskalaiden LDLC.

Finaali imaisi katsojan sisäänsä ensimmäisistä kierroksista lähtien. Asiantunteva selostajakaksikko avasi peliä ja sen strategioita niin, että pelistä ei tarvinnut etukäteen tietää. Valveutumattomalle katsojalle tuli varmasti yllätyksenä kuinka vaikeaa pelaaminen on. Tietokonepelaamista ei pidä sekoittaa puhelimella pelattaviin Angry Birdseihin, jotka ovat kevyttä hupia.

Ennen turnausta joukkueet tutustuvat pelattaviin karttoihin, jokaiselle haetaan oma rooli joukkueen yhteistyössä ja pelaamista harjoitellaan säännöllisesti. Otteluissa joukkueen jäsenet kommunikoivat mikrofonien välityksellä toisilleen vastustajan liikkeistä ja omista suunnitelmistaan. Vaihtoehtoja on paljon ja tilanteisiin on sopeuduttava salamannopeasti.

Ylen HD -kanavalla peliä seurattiin monipuolisesti aina mielenkiintoisen pelaajan näkökulmasta. Televisiossa vastustajan pelaajat näkyivät seinien läpi, joten kotisohvalla eli mukana ja suunnitteli omaa strategiaa, mitä tekisin seuraavaksi. Toisinaan ruudun kuvapinnalle otettiin kartta, johon piirrettiin huomioita - kuka liikkuisi minnekin ja mistä ollaan tulossa.

Pelaajille, joista puhutaan nimimerkeillä, on jokaiselle kehittynyt omanlaisensa karisma. Hetken seurattuaan ei enää tiedosta katsovansa vain tietokonepeliä, on kysymys jostain suuremmasta. Jännitys oli käsinkosketeltavaa. Perjantai-illan lähetystä katsoi televisiossa parhaimmillaan yli satatuhatta katsojaa. Mahtavaa, suosittelen katsomaan avoimin mielin! Suosittelen kokeilemaan myös itse peliä, tietokonepelien maailman voi avartua hämmästyttäväksi.

Kuinka Counter Strike pelaaja näkee maailman?

Epätoivoa ja esterataa

Taas on usko koko urheilua kohtaan koetuksella. Treenaamisesta ei vaan yksinkertaisesti tule mitään, jos ei pysy edes terveenä. Jälleen olen kalastellut itselleni pöpön, jonka ansiosta olen viikonlopun ajan vetänyt jalkoihin lenkkareitten sijaan villasukkia. Turhauttaa. Kova halu olisi harjoitella ja päästä edes jonkinlaiseen kuntoon, mutta jos ei pysty niin sitten ei vaan pysty.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä kurkku alkoi tuntua kipeältä. Olo alkoi kurjistua yö edetessä. Kahden aikaan painajaiset repivät minut valveille. Loppu yön pyörin nukkumatta tuskissani kuumeisena ja hikisenä. Unta koko yölle kertyi arviolta 1,5h. Kuudelta nousin aamukahville ja odottamaan töihin lähtöä. Olin lupautunut pitämään lapsille temppurataa Liikuntalauantaihin ja enkä halunnut pienen flunssan takia jättää sitä väliin.

Liikuntalauantai oli kaikille Siilinjärveläisille avoin ja maksuton liikuntatapahtuma. Kymmenestä kolmeen oli tarjolla ryhmäliikuntatunteja eri tasoisille liikkujille. Koko tapahtuman ajan perheen pienimmät pystyivät temppuilemaan temppuradalla. Käytännössä homma toimi niin, että kun vanhemmat osallistuivat ryhmäliikuntaan, lapset jätettiin radalle meidän vahdittaviksi.

Pakko myöntää, että etukäteen vähän pelkäsin ettei tapahtuma vetäsisi väkeä. Olin onneksi väärässä. Laskin päivän mittaan lapsia olleen viitisenkymmentä. Radalla riitti vipinää läpi päivän. Osa porukasta jaksoi touhuta useamman tunnin, ja harva suostui lähtemään kotiin maanittelematta. Buranan voimalla jaksoin koko päivän hymyssä suin katsella, kuinka kaikkein pienimmät konttailivat onnessaan jännittävissä tunneleissa ja vähän isommat temppuilivat trampoliinilla. Tosi hienoa, että tällaisia tapahtumia järjestetään!

Hiihtokausi avattu!

Viikonloppu meni huonosti. Surkeasti. Juokseminen ehti mennä hyvin kokonaiset kaksi viikkoa, aina viime perjantaihin asti. Perjantaina olo oli vetämätön. Lepäsin, lauantaina pitäisi pystyä juoksemaan viikon kovin harjoitus. Ei pystynyt. Vk jäi kesken alkuverryttelyn kohdalla. En ymmärrä, mikä oli ongelmana. Jalat painoivat, sykkeet eivät nousseet, jalkapohja kipuili eikä kyllä yhtään edes huvittanut juosta. Aivain kuin koko elimistö olisi ollut harjoitusta vastaan. Äkkiä takaisin kotiin ja makuuasentoon.

Sunnuntaiaamuna lähdin kuitenkin tekemään kevyttä aamuharjoitusta. Kyllä minä sen sain tehtyä, mutta en voi sanoa, että olisi mitään varsinaista lentoa ollut. Lenkin jälkeen olo jatkui vetämättömänä ja ehkä vähän sairaana. Illan pitkä lenkki alkoi tuntua pelottavalta ajatukselta. Aikani murehdittua jätin päivän toisen harjoituksen väliin. Olenko tulossa kipeäksi vai olenko vain väsynyt erinäisistä syistä, saa nähdä.

Tänään tuntui jo vähän paremmalta. Säästin viime aikoina oikutellutta jalkapohjaa ja lähdin hiihtämään. Puijon ensilumen latu on ollut jo jonkin aikaa hiihtokunnossa. Hyvässä kunnossa olikin, harvoin talven parhaimmilla hiihtokeleilläkään pääsee noin tasaisille ja liukkaille baanoille. Moni muukin oli jo hiihtokautensa avannut. 1,3km mittaista latua kiersi niin kilpa- kuin kuntohiihtäjiäkin ruuhkaksi asti.

Oma hiihto oli huteraa. Tasapaino ei meinannut pitää, ja liukkaissa laskuissa kävi pelottamaan. Elimistö ilmoitti viiden minuutin kohdalla olevansa tottumaton kyseiseen liikuntamuotoon. Säären ulkosyrjät ja jalkapohjat olivat tiukilla, ja sauvat olivat täysin vieraat kapistukset käsille. Vajaan puolentoista tunnin kevyellä hiihtelyllä sai itsensä yllättävän kipeäksi. Kaikesta huolimatta ihan kivaa vaihtelua oli, vaikka en mikään hiihdon ylin ystävä olekaan. Huomena toivon mukaan selviän jo kunnialla ihan oikean lajin parissa. Ohjelmassa 10km pk:ta pelkkien tossujen kanssa, ilman mitään ylimääräisiä härpäkkeitä.