Itsenäisyysmaraton

Katselen isoa pehmokoiraa. Lelulla on ikää tasan kymmenen vuotta, mutta muistan tarkalleen, mistä se on peräisin. Sain sen muistoksi vuonna 2004, kun osallistuin ensi kertaa perinteikkäälle Itsenäisyysmaratonille.Olin tuolloin kahdeksanvuotias, joten tarjolla olevat sarjat olivat tuntuvasti vanhempia juoksijoita varten. Matkana oli maratonin kahdeksasosa, 5,25km. En löydä tuloksia mistään, mutta muistelen viipyneeni reitillä 28min. Kisan jälkeen jatkettiin seuran muiden kisaajien kanssa uimahallin kautta Mäkkäriin. Kotona halusin heti neulata kilpailunumeroni koiran selkään. Palkinnoksi saamani irtomitali kiinnitettiin ei-niin-merkityksellisen mitalin naruun ja pujotettiin karvaturrin kaulaan.

Tuosta se lähti. Itsenäisyysmaratonista muodostui yksi vuoden kohokohdista, aivan pakollinen tapahtuma. Olin ehkä 12-vuotias, kun kyseisen kisan yhteydessä kuulin erään miehen osallistuneen tapahtumaan 70 kertaa. Nopeiden laskutoimitusten jälkeen älysin, että pystyisin vielä lyömään miehen ennätyksen kirkkaasti. Siitä muodostui hullunkurinen unelma. Monesti uhosin tulevani joka ikinen vuosi kiertämään reitin vaikka kainalosauvojen kanssa.

Itsenäisyysmaraton 2014

Kuusi kertaa peräjälkeen juoksin 5,25km matkan. Seitsämäntenä ja kahdeksantena vuonna osallistuin puolikkalle. Jälkimmäisellä kerralla, 2011, kymmensenttinen lumikerros verhosi reittiä kauttaaltaan ja kerros jatkoi paksuuntumistaan koko kisan ajan. Pakkastakin oli ihan tuntuvasti. Puolikkaalla 5,25km lenkki kierrettiin neljä kertaa. Muistan, että en kyennyt tuntemaan varpaitani kahden ensimmäisen kierroksen aikana. Sen jälkeen ne joko lämpenivät tai sitten vain lakkasin kiinnittämästä asiaan huomiota. Olosuhteista huolimatta syntyi yksi kaikkien aikojen parhaista juoksuistani. Pysäytin kellot 15-vuotiaana ajassa 1.28.06. Sen hetkinen 17-vuotiaiden Suomen ennätys jäi kahden minuutin päähän. Kisasta jäi hyvä maku ja odotin jo innolla seuraavan vuoden vastaavaa koitosta.

Sitä ei tullut. Eikä tullut sitä seuraavaakaan. Eikä sitä seuraavaa. 2012 olin sivussa jalkavaivojen seurauksena, 2013 ylikunnon ja tänä vuonna olin katsomossa flunssan piinaamana. Tiedän olevani hölmö. Silti en voi olla miettimättä, miten olen pettänyt 12-vuotiaan Satun lupauksen olla viivalla olosuhteista riippumatta. Nyt asiat ovat kuitenkin menneet miten ovat menneet, minä en kykene kisaamaan ja pehmokoiran numerolappu on kadonnut ja mitali pudonnut narustaan.

Numero ja mitali ovat hukkuneet, mutta kaupan lappu edelleen paikallaan :D