Miltä urheilusuoritus oikeasti tuntuu? Kaikki alkaa heti kilpailuaamusta. Herätessä tietää tänään tapahtuvan jotain erityistä. Käydään aamulenkillä ja ideaalisessa tapauksessa levätään varsinaiseen verryttelyyn asti tarkoituksena kohdistaa kaikki käytettävissä oleva energia lähtölaukauksen ja maaliviivan välille.
Vartti ennen starttia alan jännittää millaisena paha olo iskee tänään. En voi tunnustaa pelkääväni, mutta suhtaudun edessä olevaan koitokseen suurella kunnioituksella. Viime hetkillä keventäessä vaatetusta alkaa yleensä olla hyvä, valmis olo. Lähtöviivalla tietää jokaisen askeleen vievän lähemmäksi maalia. Cooperin testiä lukuun ottamatta nopeammalla etenemisellä kaikki epämiellyttävä on ohi kääntäen verrannollisesti lyhyemmässä ajassa.
Kilpailun puolimatkassa tiedän usein lopputuleman. Reidet voivat alkaa tuntua raskailta, ja tällöin on vain parhaan kykynsä mukaan taisteltava maaliin. Toisaalta puolimatkassa ei aina havaitse pienintäkään väsymystä. Loppuosa tulee lentäen, ellei mitään ihmeellistä tapahdu.
Nyrkkisääntönä pätee, että kun kilpailua on jäljellä kolmasosa alkaa ahdistamaan ja tuntua pahalta. Vauhti on silloin sopiva. Urheilun huumaava vaikutus alkaa parhaimmillaan tästä. Jo puolimatkassa on tiennyt onnistuvansa. Matka kuitenkin etenee ilman havaittavaa väsymystä. Parhaimmillaan ei ole enää tietoinen ympäröivästä maailmasta, vain kovimmat kannustushuudot rekisteröityvät tajuntaan. "Hyvä, nyt menee tosi hyvin!"
Omalla kohdallani kilpailuissa on ollut kahdenlaisia lopputulemia. Pettymyksiä ja onnistumisia. Onnistumisille yhteistä on onnellisuus maalissa, happivajeessa hortoilu ja viiveellä tuleva fyysinen pahoinvointi. Olen parhaimmillani, tai pahimmillani näkökulmasta riippuen, oksentanut sairaanhoitajan kanssa katukivetyksellä vielä puolituntia kilpailun jälkeen. Paradoksaalisesti fyysisesti heikolla hetkellä on henkisesti onnellisimmillaan. Jännityksestä huolimatta on osallistuttava, muuten hyvät kokemukset jäävät väliin.
Vaikka ylläoleva on lähtökohtaisesti täysin järjetöntä, niin riippuvuus kehittyy jo ensimmäisillä altistuskerroilla edellyttäen olevan taipuvainen siihen. Kaikki eivät ole, joka vielä korostaa hulluutta. Ajan mittaan toleranssi kehittyy, mutta on pakottava tarve saada lisää. On kulutettava lenkkipolkuja ja harjoiteltava päästäkseen vielä entistä kovempaa. Kierre on valmis. Olemme kaikki epätoivoisen koukussa.
Ps. Entinen todellisen kestävyyslajin ammattiurheilija sanoi allekirjoittaneelle: "Siussa alkaa näkyä jatkuvan happivajeen vaikutukset." Jokainen saa omalla kohdallaan päättää ottaako tuon kehuna.
 |
| CC Flickr - opacity |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti