perjantai 3. heinäkuuta 2015

Tuumaustauko

Viimeisen kolmen vuoden aikana urheilu on näyttänyt minulle rumat kasvonsa. Olen kulkenut ongelmasta ja vammasta toiseen. Osaksi olen itse syyllinen asioiden tämänkaltaiseen kulkuun, osaksi olen ollut mukana surkeiden sattumusten sarjassa. Kyseinen ajanjakso on ollut minulle raskas -erityisesti henkisesti. Ajoittain urheilu on pistänyt vatini läikkymään yli. Olen kyseenalaistanut koko touhun järkevyyttä. Nyt vati tulvii.

Kilpaurheilun mielekkyys on kadonnut. Elämäntehtävästä on tullut hampaat irvessä suorittamista, ilotonta ja kurjaa väkisin yrittämistä. Unelmat, tavoitteet ja intohimo ovat korvautuneet stressillä, ahdistuksella ja paineilla. Silti olen jatkanut yrittämistä, tämä on ollut joskus kivaa, sen kuuluu olla sitä nytkin. Mutta kun ei ole. Olen sairastuttanut itseni "kilpajuoksuburnouttiin". Olen henkisesti aivan loppu tähän hommaan.

Kilpaurheilu perustuu omien tavoitteidensa jahtaamiseen. Tavoite voi olla vaikka asetettu aika tai tietyssä kilpailussa menestyminen. Tavoitteen eteen tehdään töitä päivästä toiseen. Porkkanana tälle toiminnalle toimii tavoitteen saavuttamisesta seuraava tyydytys ja nautinto. Minä en enää kykene löytämään tavoitetta ainakaan ratajuoksun parista, minulle on aivan yks hailee onko minulla kourassani olympiakultaa tai komeileeko nimeni maailmanennätyksen haltijoiden rinnalla. Ei vaan sytytä.

Jo pidemmän aikaa olen tiennyt, että minua tuskin kiinnostaa, kuinka kovaa voin juosta, mitkä ovat rajani siinä. Minua kiinnostaa, kuinka pitkälle voin juosta. Olen äärimmäisen helpottunut tajuttuani, että minun ei ole pakko kokeilla enää siipiäni radalla. Siipiä, jotka kärsivät vakavasta sulkasadosta. Voi olla, että kärsitty ylikunto on tehnyt niistä pysyvästi lentokyvyttömät, mistä sitä tietää.

Voi myös olla, että palaan radoille intoa täynnä vielä tänä kesänä. Nyt aion kuitenkin pitää pienen tuumaustauon ja miettiä, mitä oikeasti haluan. Rakastan urheilua ja rakastan liikuntaa. Rakastan nimenomaan juoksemista yli kaiken. Tällä hetkellä en vaan voi keksiä typerämpää puuhaan kuin sekuntikello hanskassa ja lappu rinnassa 400m mittaisen soikion kiertämisen.

On aivan varmaa, että urheilu ja kilpaurheilu tulee kyllä jatkumaan pienestä päänselvittelypaussista huolimatta. Enään en kuitenkaan sen takia aio mieltäni pahoittaa. Haluan saada urheilusta sisältöä elämääni, en tuntea uhraavani elämääni urheilulle.

3 kommenttia:

  1. Todella hyvä ja rehellinen kirjoitus, johon oli niin helppo samaistua. Pieni tuumaustauko tekee varmasti hyvää. Nauti kesästä ja liikkumisesta, tee jonkin aikaa ainoastaan mieluisia harjoituksia, älä pakota itseäsi. Rohkeasti vaan jättää treenin kesken, jos ei kerta kaikkiaan innosta. Tsemppiä! Ps. Joko olet/olette löytäneet asunnon syksyksi? =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset:) Juokseminen ilo alkaa taas löytyä, siitä lisää lähipäivinä. Asuntohakemus laitettiin reilu viikko sitten menemään. Vielä ei kämppää ole, mutta jonotustilanne näyttää hyvältä :)

      Poista
  2. Hyvä kirjoitus! Uskaltaudun nyt kuitenkin kommentoimaan nimellä, koska ei minulla nyt syytä ole anonyymina esiintyä. :) Oon itse alkanut ajatella samalla tavalla viime kauden aikana oikeastaan ensimmäistä kertaa tosissani. Kun noita vaikeuksia pukkasi kerralla niin paljon, se aiheutti valtavan määrän ahdistusta ja stressiä, kun ei meno maistunut enää, mutta halusi niin valtavasti tehdä siitä huolimatta. Ja ei tulostaso ole ollut häävi. Se on harmittanut, koska olen kuitenkin tehnyt ja yrittänyt paljon. Mutta se ei riitä, jos kroppa on ylikunnossa tai on sairastanut yhden kauden kokonaan. Viime kauden vielä treenasin siinä toivossa, että jos minä vihdoinkin menestyisin, mutta ei sitä silti tullut. Tein liian vähän, mutta en jaksanut enempää ja tiedostin sen itsekin, mutta en vain antanut periksi, että olisin myöntänyt sen itselleni. Kyllähän talven tulostaso totuuden näytti, ei suksi liikahtanut. Sitten aloin ensimmäistä kertaa monen vaikean vuoden jälkeen ajatella, että ehkä tämä ei olekaan niin vakavaa. Ei minun kuulu stressata harjoittelusta, vaan tämä talvi on näyte siitä, että annoin väsymyksen voittaa enkä reagoinut siihen, vaikka treenasinkin silti naurettavan vähän. Mutta ne ovat vain numeroita, kroppaa pitää kunnioittaa. Juuri noin aloin ajatella; haluan urheilusta sisältöä elämääni, koska en osaa elää ilman sitä, mutta en halua tuntea, että uhraan elämäni sille. Sen sijaan haluan, että urheilu osa elämääni eikä urheilu ole koko elämäni. On niin paljon asioita, mistä saa olla kiitollinen - muutakin kuin urheilu! Saa nähdä mitä kilpaurheilusta tällä ajatuksella tulee, mutta en usko, että se on huonokaan oivallus. Pysyy ainakin pää paremmin kasassa ja treenaaminenkin voi sujua jopa paremmin. =)

    Tsemppiä sinulle, tavataan radoilla jos innostut lähtemään! :) -Heidi

    VastaaPoista