Koipi kunnossa! (:

Kun koulu on loppu, oma pääsykokeisiin valmistautuminen on tulevaisuuden murhe ja kaverit ovat valmennuskursseilla tai nenä kiinni pääsykoeaineistoissa, puitteet urheilulle ovat suorastaan optimaaliset. Yksinkertaisesti muun tekemisen puutteessa elämä soljuu omalla painollaan kuuluisan kolmion mukaan -treeniä, lepoa ja ruokaa. Olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että kolmio pitäisi muttaa neliöksi. Neljänteen kulmaan kuuluu seura. Päivät muuttuvat äkkiä liian pitkiksi ja kurjiksi, jos ei pääse vaihtamaan kuulumisia tai jakamaan kokemuksia. Onneksi pääsykokeisiinlukijatkin ehtivät ajoittain vilkuilla edes sosiaalisen median kautta lähetettyjä yhteydenottoja, ei pääse ihan syrjäytymään.

Kuluneella viikolla tapahtui kauan kaipaamani ihme. Pari kuukautta kiusana ollut jalkapohja tuntuu olevan parantunut yhtä äkisti kuin alun perin kipeytyikin. Juoksukilometrejä sain raavittua kasaan viikossa jo liki 50. Kun kokonaisuutta täydensi vielä muutamalla pyörä- ja kävelylenkillä sekä lihaskunto- ja porrastreenillä, voi olla ihan tyytyväinen. Aurinkokin muisti jo pilkistellä sen verran, että välillä on kuin olisi treenaamassa etelänleirillä.

Taas tuntuu kuin aurinko jaksaisi paistaa vähän myös minun risukasaani, ja toiveikkuus herää väkisin. Taas toivon ja melkein uskon, että vielä tällä kaudella palaan viivalle. Nähtäväksi jää, kantaako toive vihdoin pidemmälle kuin seuraavaan odottamattomaan vammaan asti.

Kuulemma tavoitteet ovat tavoitteita vasta, kun ne sanoo ääneen. Minun hiljattain syntynyt tavoite on olla kuukauden päästä SM-maastojen lähtöviivalla. Oli kunto sitten timanttia tai vasta hiilivaiheessa.