Takatalvi

Noh, tuli se takatalvi Savoonkin. Aamulla ei voinut välttyä mielensä pahoittamiselta, kun joutui kahlaamaan nilkkojaan myöten hangessa, vaikka edellisenä iltana oli vielä voinut viilettää pitkin sulia metsiä. Saa nähdä, voihan se olla,että jos lunta tulee vielä lisää,saattaa joutua vetämään vielä monot jalkaan tälle talvelle. Laskin, miten kuluvan vuoden hiihtokilometrit suhtautuvat viimevuotisiin. Muutosprosentti oli aika pysäyttävä. 98,9% miinusta. Joskus tulee tällaisia talvia,ei voi jäädä murehtimaan.

Eilen kävin juoksentelemassa metsässä reilun tunnin verran. Olin liian aikaisessa. Sammalikot olivat kyllä sulat, mutta polkujen ja latupohjien tamppautunut lumi oli yhtä luistinrataa. Silloin kun en edennyt umpimetsässä, sain taistella liukastumista vastaan. Useita läheltä piti tilanteita sattui yhtenään. Lopulta puolikilometriä ennen kotia jalka osui epähuomiossa jäälle kesken alamäen,ja siitä mentiin sitten tyylikkäästi nurin. Tällä kertaa seurauksena vain rinteeseen iskeytynyt selkä, venähtänyt niska ja turvonnut ranne, jonka päälle onnistuin epäonnisesti laskeutumaan. Toisaalta olisi voinut käydä huonostikkin. Näinkin pieni tapahtuma laittoi ajattelemaan.

Jokikisenä lenkillä on mahdollisuus liukastua, kaatua tai astua monttuun. Muutamassa sekunnissa voi saada itsensä pariksikin kuukaudeksi pakettiin. Edessä pitkästyttäviä korvaavia ja vaikea juoksemisen uudelleenaloittaminen. Kyllä harmittaisi. Uskaltaakohan tässä enää lähteä kyseenalaisille alustoille urheilemaan?

Kaikkein pahinta tällä tavoin itsensä telomisessa on tieto siitä, että on aiheuttanut loukkaantumisensa käytännössä itse. Aina epätoivoisina hetkinä joutuu syyttämään itseään. Tosin ei ole kiva olla telakalla ilman syytäkään,epätietoisena.

Lopputuloksena näihin syvällisiin pohdintoihin päätin,että kaikki loukkaantumiset,ylikunnot ja telakallaolot ovat aivan pyllystä, ja kyllä urheilijoilla pitäisi olla oikeus treenata ja kisata terveenä,ilman jatkuvaa murehtimista!

Eteenpäin, vaikka kivireki perässä

Lauantaina vedin kivirekeä kuvainnollisesti perässä sensijaan, että olisin juossut tutulla lenkillä ennätykseni. Optimistisesti lähdin kuitenkin yrittämään. Sekä optimismi, ja yritys kuitenkin haihtuivat viimeistään muutaman sadan metrin jälkeen. Lunta oli nilkkoihin asti, vaikka muutamaa päivää aikaisemmin oli lähes toukokuinen keli. Taistelin loppuun asti ja suutuspäissäni löin kellon sammuksiin sen näyttäessä 3.55min/km vauhtia.

Yleensä en ota paineita. Hoidan asiat suurpiirteisen säntillisesti. Tästä huolimatta olen saanut luotettavan miehen leiman. Viime viikkoina ylioppilaskirjoitukset ovat kuitenkin aiheuttaneet lähes unettomia öitä. Pohtiessani ilmiötä tajusin merkittävän eron kirjoitusten ja tavallisen elämän välillä.

Urheilussa harjoitellaan läpi vuoden ja kilpaillaankin useita kymmeniä kertoja kaudessa. Muutama onnistuminen nollaa kaikki pettymykset ja jättää hymyn huulille. Vaihtoehtoisesti voi hakata päätä seinään, ja palata radoille yrittämään uudestaan.

Arvostamani valmentaja kommentoi SM-hallien juoksuani seuraavasti: "Ensi kesänä kovempaa, ja kovempana." Hän oli täysin oikeassa. Kirjoituksissa ratkaistaan kuitenkin muutamalla kokeella vähintään lyijykynähahmotelmana tulevaisuuden suunta.

Kivi vierähti sydämmeltä, kun otin kemian kokeesta torjuntavoiton. Vielä matematiikka ja fysiikka kunnialla ja saa taas rauhassa keskittyä normaaliin elämään. Käsite on saanut hieman vinoutuneen sävyn. Tavallinen elämä, tossua toisen eteen vailla paineita tulevasta. Urheilun ohessa asiat tuntuvat soljuvan omalla painollaan. Ja kun ne eivät suju saa vastapainoksi unohtaa kaiken ja sitoa lenkkarit jalkaan.

Kyllä taas alkaa sujua.

Edelleen Tammisen opein; minkä sijoituksen saa heti kaksinkertaisena takaisin? Tunti liikuntaa päivässä antaa kaksi tuntia jaksamista. Kahdella tunnilla liikuntaa jo puolestaan jaksaa viikon olla Teräsmies. Kuukauden jos tyytyy olemaan vain Batman. Lopulta on kuitekin tyydyttävä lepäämään, yleensä ansaitusti.

Turha itseään on kuitenkaan säästellä. Antaa mennä pitäen mielessä, ettei epäonnistuminen ole maailmanloppu. Seuraava, kovempi ja parempi, yritys voi taas järkyttää status quota. Vai oliko se niin, että täytyi onnistua kerralla hyvin... Eikai, onhan videopeleissäkin sentään kokonaista kolme elämää.

 

Jokatapauksessa tie on edessä ja avoinna.

Kisaturistin silmin

Perjantaina hyppäsin bussiin viettääkseni viikonloppua Joensuussa. Varmasti muutenkin kiva paripäiväinen piristyi kummasti tajutessani Kontiolahden ampumahiihdon maailmancupin olevan meneillään paraikaa. Alunperin tarkoituksena oli tyytyä vierailemaan illan palkintojenjaossa kisatorilla. Silti lauantainen naisten kisa tuli seurattua ihan paikan päältä. Jos kisat sattuu käytännössä samaan kaupunkiin, ei tilaisuutta voi jättää käyttämättä, varsinkaan kun ei ole koskaan maailmancuppia livenä seurannut!

Odotin, että vierestäseurattuna ylämäet näyttäisivät suuremmilta ja hiihtäjien vauhdit kovemmilta. Näin ei kuitenkaan oikeastaan ollut. TV-kuvasta saa kyllä melko todenmukaisen käsityksen mäkien koosta, vaikka monet ovatkin toista mieltä. Hiihtäjien vauhdit puolestaan näyttivät ruudun kautta välittyvää kovemmalta, ainakin tasamaalla. Suurimman mäen luona kisaa seuranneenna pääsi tekemään huomion, että maailman parhaatkin ovat kuitenkin ”vain” ihmisiä. Ei se mäen kiipeäminen heilläkkään ihan helppoa ollut, varsinkin viimeisillä kierroksilla sai seurata hyvinkin väsynyttä menoa. Alkuverkassa osa katsoi parhaaksi heittää ankkakäynnille. En siis todellakaan nyt väheksy yhtään.

Selvanä miinuksena kisojen liveseuraamiselle se, että niiden kulusta ei kyllä tiedä oikein mitään, varsinkin jos on maastossa. Hyvä tunnelma kuitenkin korvaa tämän vian. Yleisöä oli paljon, paljon enemmän kuin olisin koskaan uskonut. Vissiin ampumahiihto sitten kiinnostaa suomalaisia niin paljon, että viitsitään vaivautua ihan paikan päälle, ja hyvä niin. Kisapaikalle, ja etenkin sieltä pois, päästäkseen piti jonottaa yleisöbussiin pääsyä kauan. Vaikka paikalla suomalaisia olikin siis kiitettävästi, suurin osa katsojista liehutti itänaapurimme lippua. Itsellänikin oli maastossa toisella puolella venäläisiä, toisella puolella valkovenäläsiä, mikä ei toisaalta haitannut, sillä oma suosikkinikin kisaa valkovenäjän riveissä.

Kisaturistireissuni paras anti oli huomata ero suomalaisen ja ulkomaalaisen kannustuskulttuurin välillä. Siinä missä venäläiset huusivat kurkku suorana niin omilleen kuin muidenkin maiden urheilijoille, suomalaiset pääsääntöisesti jurottivat paikoillaan ilmekkään värähtämättä, vaikka voitto kotimaahamme irtosikin. Toki poikkeuksia varmasti löytyy molemmilta puolilta.

Joka tapauksessa, vaikka kisojen tilanteesta pysyy paremmin kärryillä omalta kotisohvalta käsin, voin suositella jokaiselle käyntiä tällaisissa kisoissa, edes kerran!

Etuoikeutettu urheilija

Jemima Backman haistatti blogissaan paskat suomalaiselle urheilulle. Osittain olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että suomalaiset vaativat urheilijoilta menestystä. Olemme menestyshullu kansa, osin mahtavien perinteiden velvoittamana. Urheilu on kuitenkin parasta paikanpäältä.

Kentän laidalta katsottuna junioreiden harjoituksissa on hyvä fiilis ja tekemisen meininki. Urheilukouluissa nuorimmat leikkivät hippaa ja vähän vanhemmat tutustuvat monipuolisesti kaikkiin yleisurheilulajeihin. Jouekkuepeleissäkin pidetään hauskaa ja jokainen kokee varmasti onnistumisia. Jääkiekossa maalin jälkeiset tuuletukset eivät jätä tulkinnan varaa.

Vanhemmaksi kasvettaessa ja tulosten ensin leikinomaisesti parannuttua siirrytään valmennusryhmiin. Samalla urheilu alkaa vakavoitua. Pikkuhiljaa päädytään tilanteeseen jossa koko elämä pyörii urheilun, ja varsinkin omien harjoitusten ympärillä.

Tavoitteellisen harjoittelun ei kuitenkaan tarvitse olla kurttuotsaista, vaikka allekirjoittanut fyysisesti onkin. Yksilösuorituksista huolimatta yleisurheilu on joukkuelaji. Aina juoksusuoralle tai hallille mentäessä morjestetaan kaikki tutut halli- tai kenttämestaria unohtamatta. Vaihdetaan kuulumiset ilman kiirettä odottavasti harjoituksesta. Urheilijan paras tuki ja kannustin on toinen kanssaurheilija.

Tässä kohtaa urheilun ulkopuolinen astuu kuvioon. Hän ei näe kilpailusuoritusten taakse, koska ei itse ole ollut kentän laidalla katsomassa junioreiden tai vakavoituneiden urheilijoiden harjoittelua ja yleistä toimintaa. On totta, että moni asiaan vihkiytymätön tietämättömyyttään ihmettelee onko juoksukilpailuissa hullut numeroitu. Huonosti menneen kipailun jälkeen vielä lyttää koko urheilijan.

Toisaalta yhä useampi onnittelee omista parhaista tuloksista ja hyvistä sijoituksista. Harjoittelustakin ollaan aidosti kiinnostuneita. Kuinka paljon on tullut viikossa kilometreja tai millaisia vinkkejä olisi antaa juoksuharrastusta aloittavalle kuntoilijalle. Ja niin mistä niitä tossuja saa tilattua. Urheilijaa kunnioitetaan yhä.

On selvää, että urheilijankin on tehtävä töitä, ansaittava elantonsa ja kerättävä työkokemusta. Suomessa vain jääkiekkoilija ansaitsee ruokarahansa opiskellessa urheilemalla. Mestis-tason muutamien satasien kuukausittainen korvaus yhdessä opintotuen kanssa pitää hengissä ja katon pään päällä.

Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta. Backman sanoo urheilijan tarvitsevan etuoikeuksia. Mielestäni on kuitenkin selvää, että urheilijana oleminen on etuoikeus. Mikäli ei kykene sisäistämään tätä voin ennustaa, ettei urasta tule erityisen pitkää tahi menestyksekästä.

Juuri kriittisessä vaiheessa lukioiässä koulu joustaa ja aamutreenejä saa tehdä rauhassa vähintään kolmena arkipäivänä. Meneillään olevissa ylioppilaskirjoituksissa asetetaan koko ikäluokka kouluosaamisen mukaan järjestykseen Gaussin-käyrälle. Olen viimeisen vuoden aikana ollut niin monessa mukana, ettei koulutehtäville ole ollut enää vaadittavaa aikaa tai jaksamista. Mutta tulen kuitenkin olemaan hyvää keskitasoa. Enempää ei ole reilua vaatia?

Elämä on täynnä valintoja joista jokaisen on kannettava vastuu. Urheilu valintana kuitenkin opettaa elämässä tarvittavia taitoja, kunhan hoitaa myös vaaditut velvollisuudet samalla. Urheilijalla on etuoikeuksia.

At the end off the day olen tyytyväinen valintoihini. Urheillessa ja töissä olen saanut turpaani, oksentanut harjoituksen tai kilpailun jälkeen,  epäonnistunut ja pettynyt, mutta myös iloinnut tavalla jota "tavallinen" ihminen ei voi uskoa, eikä sitä hänelle selittää. Sovitaan, ettei kenenkään tarvitse enää moittia urheilijaa huonoista suorituksista. Urheilija osaa sen itsekin. Onnistumisistaan hänen on vastaavasti oikeus nauttia täysillä!

Pieni takaisku

Nyt olen ottanut jo lähes viikon kevyesti ulkomailta palaamisen jälkeen. Kilometrejä on kertynyt suurin piirtein saman verran kuin etelässä viimeisellä aamulenkillä. Pikkuhiljaa alkaisi mieli tehdä jo päästä tekemään kunnollisia juoksutreenejä. Matkassa on vaan yksi mutta. Vanhat tutut penikat.

Kun alkuvuodesta aloitin juoksemisen pitkän tauon jälkeen, penikat ärtyivät tästä uudesta lajista, mikä on ihan normaalia. Etelään siis lähdin kipeillä koivilla. Muutaman kerran kävi mielessä, pystynkö/uskallanko juosta siellä kunnolla ollenkaan. En tiedä johtuuko lämpimämmästä ilmasta vai mistä, mutta koneen laskeuduttua Las Palmasiin, jalat olivat lähes oireettomat koko reissun ajan. Samoin kävi viime vuonna. Leirillä pystyn juoksemaan, mutta Suomeen palattaessa todellisuus paljastuu. Vaiva ei onneksi ole tällä hetkellä hirveän paha, mutta en halua sen pahenevan yhtään. Kokemuksen kautta olen ymmärtänyt, että penikat täytyy hoitaa kuntoon, ennen kuin jalat ovat siinä kunnossa, että kävely sattuu. Jalkojen lepuuttaminen on nyt vain niin vaikeaa, kun juoksu muuten alkaisi tuntua paremmalta!

Pakko sanoa, että tässä on nyt kyseessä yksi turhauttavimmista vaivoista, mitä tiedän. Normaalisti vammat häviävät levossa, ja niin varmaan penikatkin, mutta kappas vaan, pitkän levon jälkeen juoksemista aloittaessa ne kipeytyvätkin uudestaa! Useampaan kertaan olen tullut miettineeksi, että jos lääketiede kerran on muka niin kehittynyttä, miten voi olla mahdollista, että kukaan ei oikeastaan tiedä, miten niinkin yksinkertaista, mutta niin ärsyttävää vaivaa kuin penikoita pitäisi hoitaa? Joka toinen käskee lepuuttamaan ja antamaan olla rauhassa, joka toinen käymään hierojalla repimässä ne auki. Niin mihin sitä sitten pitäisi uskoa?? Itse olen kyllä ensimmäisen kannalla, siitä ei koidu ainakaan mitään lisävahinkoa. Yleensä koitan saada parannusta aikaan venyttämällä pohkeita ja nilkkoja, sekä käyttämällä kylmää. Tälläkin viikolla on tullut sekä käytyä hangessa seisomassa että kuskattua jäätä sisällä. En tiedä onko näittenkään keinojen toimivuudesta mitään lääketieteellistä näyttöä, mutta ei niistä ehkä haittaakaan ole, ja yrittänyttä ei laiteta!

Kuvista näkee, miten tilanteet voivat muuttua vain viikossa.

Lähes 400km liikuntaa kolmeen viikkoon

Tänään en valtavirrasta poiketen pitänyt eväsretkeä koulun salissa, vaan kirjoitin äidinkielen ylioppilaskokeen esseen aiheesta mitä jätämme jälkeemme ja kuinka tallennamme elämämme. Tietysti hyvin lukijoita kerännyt blogi jää internetin syövereihin ikuisiksi ajoiksi, mutta sentään kaikkeä ei täälläkään ole tarkoitus julkaista.

Taitekohtaan tultaessa on pidettävä pieni yhteenveto. Sekä kirjoitukset, että harjoituskausi ennen ratakisoja ovat ohittaneet puolivälin krouvin. Harjoituspäiväkirjaan on merkitty 1750km edestä juoksua lokakuun alusta laskettuna, eli siis n. 11km päiväaltistukseksi muunnettuna. Kun muutama hiihtokerta ynnätään mukaan saavutetaan 2000km rajapyykki liikkumisessa.

Kokonaisrasitusta mitattaessa on syytä ottaa lukuun vielä vihellettävät pelit, joita on kertynyt jo lähemmäs neljäkymmentä. SM-hallien jälkeen ehdin kolmeen viikkoon juosta 240km ja vielä hiihtää 130km päälle, yhteensä siis 370km vaihtuneita maisemia.

Eilen pyhänä harjoitusjakso huipentui kuudella hikisellä tunnilla. Kolme peliä juniorijääkiekkoa ja iltalenkiksi TV kevyt 20km. Tunnustan käyneeni ostamassa herkkuja kaupan kautta. Sain kuitenkin kaverin luvan, vielä omaa lupaakin parempi. Ja tunnetusti omallakin luvalla pääsee jo pitkälle!

Satu kommentoi terävästi, että viikon onnistuneisuuden yksikkö on kilometri, eikä euro. Kolme viikkoa menivät siis ilmeisen hyvin. Toisaalta viimeisen viikon ansioit voisi kääntää edestakaisiksi lentolipuiksi Kanariansaarille. Sielläkin on ilmeisen kivaa.

Nyt tarkoituksena on pitää määrällisesti erittäin kevyt viikko, mutta tehdä jo loppuviikosta kova vauhti-/maksimikestävyys -harjoite. Tavoitteena startata keväällä muutamaan kilpailuun maanteiden kauhuna. Legendaarisien Esson-baarin tai nykymuodossa ymmärrykseni mukaan julkaisukelvottoman nimisen Facebook keskusteluryhmän huhujen mukaan tekee tiukkaa ehtiä maaliin ennen kuin ensimmäiset ovat vetäneet verkkarit jalkaan. Hallikisat antoivat jo katetta huhuille.

Inkerin-kisoista viime kesältä. Aika jäi harmittavasti senttien verran päälle kahden minuutin, 2.00.09. Etualalta löytyy kuitenkin vihje nimeltä mainitsemattomasti maantiekauhusta.

Kevättä ilmassa!

Ei paluu Suomeen ollut niin paha kuin pelkäsin. Kone ei laskeutunutkaan perjantaina keskelle pakkasta, pimeyttä ja lunta, vaan ihan kivoihin olosuhteisiin. Yllätyksekseni sain todeta, että täällähän on kevät!

Lumi on vähentynyt entisestään, ja suurin osa maanteistäkin on jo sulia. Lämpötilakin alkaa olla siedettävissä luvuissa, ja ulos pystyy lähtemään keräämättä koko vaatevarastoaan päällensä. Muutkin olivat huomanneet parantuneet säät: Etelä-Suomen pellot olivat jo täyttyneet joutsenista! Nyt täytyy vain toivoa, että talvi ei tee paluuta.

Epäilemättä sulista teistä johtuen käteeni on tainnut kasvaa ylimääräinen jatke. Jatkeessa on teksti ”Juoksijalehden kilpailukalenteri”. Kovasti olen jo kisakalenteriani suunnitellut, mutta vaikka aikainen kevät koittaa hämätä, ei maantiekisojen aika ole vielä. Ensimmäiseenkin starttiin on aikaa vielä vähintään kuukausi. Sitä ennen pitää kuitenkin saada treeneissä rikottua ”karsintarajat”, jotka olen itselleni asettanut. En lähde viivalle ennen kuin tiedän päässeeni edes jollekkin tasolle. Minulle ei vaan sovi lähteä kisoihin alisuorittamaan. Siitä kun ei tule kuin paha mieli kaikille.

Tänään en kuitenkaan vielä alkanut rajoja tavoitella, vaan vietin kivan lepopäivän aloittamalla ”grillikauden”,ainakin melkein. Eväsretki-idea kehittyi makkaranpaistoksi läheisellä laavulla. Ei vaan ollut sitä makkaraa. Iskimmekin kanssaretkeilijöiden kummastukseksi nuotioon banaaneita, paketillisen kalapuikkoja sekä pakastimen pohjalta löytyneet nakit. Osa ruuista saatiin ihan suuhun asti, mutta varmaan saman verran niitä päätyi akselille nuotio-kuralammikko-koiransuu. Termospullokin meni hajoamaan ja melkein litra hyvää kahvia meni hukkaan! Hauskaa oli kuitenkin.

Kyllä hätä keinot keksii, voi niitä kalapuikkoja näinkin paistaa!