torstai 13. maaliskuuta 2014

Etuoikeutettu urheilija

Jemima Backman haistatti blogissaan paskat suomalaiselle urheilulle. Osittain olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että suomalaiset vaativat urheilijoilta menestystä. Olemme menestyshullu kansa, osin mahtavien perinteiden velvoittamana. Urheilu on kuitenkin parasta paikanpäältä.

Kentän laidalta katsottuna junioreiden harjoituksissa on hyvä fiilis ja tekemisen meininki. Urheilukouluissa nuorimmat leikkivät hippaa ja vähän vanhemmat tutustuvat monipuolisesti kaikkiin yleisurheilulajeihin. Jouekkuepeleissäkin pidetään hauskaa ja jokainen kokee varmasti onnistumisia. Jääkiekossa maalin jälkeiset tuuletukset eivät jätä tulkinnan varaa.

Vanhemmaksi kasvettaessa ja tulosten ensin leikinomaisesti parannuttua siirrytään valmennusryhmiin. Samalla urheilu alkaa vakavoitua. Pikkuhiljaa päädytään tilanteeseen jossa koko elämä pyörii urheilun, ja varsinkin omien harjoitusten ympärillä.

Tavoitteellisen harjoittelun ei kuitenkaan tarvitse olla kurttuotsaista, vaikka allekirjoittanut fyysisesti onkin. Yksilösuorituksista huolimatta yleisurheilu on joukkuelaji. Aina juoksusuoralle tai hallille mentäessä morjestetaan kaikki tutut halli- tai kenttämestaria unohtamatta. Vaihdetaan kuulumiset ilman kiirettä odottavasti harjoituksesta. Urheilijan paras tuki ja kannustin on toinen kanssaurheilija.

Tässä kohtaa urheilun ulkopuolinen astuu kuvioon. Hän ei näe kilpailusuoritusten taakse, koska ei itse ole ollut kentän laidalla katsomassa junioreiden tai vakavoituneiden urheilijoiden harjoittelua ja yleistä toimintaa. On totta, että moni asiaan vihkiytymätön tietämättömyyttään ihmettelee onko juoksukilpailuissa hullut numeroitu. Huonosti menneen kipailun jälkeen vielä lyttää koko urheilijan.

Toisaalta yhä useampi onnittelee omista parhaista tuloksista ja hyvistä sijoituksista. Harjoittelustakin ollaan aidosti kiinnostuneita. Kuinka paljon on tullut viikossa kilometreja tai millaisia vinkkejä olisi antaa juoksuharrastusta aloittavalle kuntoilijalle. Ja niin mistä niitä tossuja saa tilattua. Urheilijaa kunnioitetaan yhä.

On selvää, että urheilijankin on tehtävä töitä, ansaittava elantonsa ja kerättävä työkokemusta. Suomessa vain jääkiekkoilija ansaitsee ruokarahansa opiskellessa urheilemalla. Mestis-tason muutamien satasien kuukausittainen korvaus yhdessä opintotuen kanssa pitää hengissä ja katon pään päällä.

Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta. Backman sanoo urheilijan tarvitsevan etuoikeuksia. Mielestäni on kuitenkin selvää, että urheilijana oleminen on etuoikeus. Mikäli ei kykene sisäistämään tätä voin ennustaa, ettei urasta tule erityisen pitkää tahi menestyksekästä.

Juuri kriittisessä vaiheessa lukioiässä koulu joustaa ja aamutreenejä saa tehdä rauhassa vähintään kolmena arkipäivänä. Meneillään olevissa ylioppilaskirjoituksissa asetetaan koko ikäluokka kouluosaamisen mukaan järjestykseen Gaussin-käyrälle. Olen viimeisen vuoden aikana ollut niin monessa mukana, ettei koulutehtäville ole ollut enää vaadittavaa aikaa tai jaksamista. Mutta tulen kuitenkin olemaan hyvää keskitasoa. Enempää ei ole reilua vaatia?

Elämä on täynnä valintoja joista jokaisen on kannettava vastuu. Urheilu valintana kuitenkin opettaa elämässä tarvittavia taitoja, kunhan hoitaa myös vaaditut velvollisuudet samalla. Urheilijalla on etuoikeuksia.

At the end off the day olen tyytyväinen valintoihini. Urheillessa ja töissä olen saanut turpaani, oksentanut harjoituksen tai kilpailun jälkeen,  epäonnistunut ja pettynyt, mutta myös iloinnut tavalla jota "tavallinen" ihminen ei voi uskoa, eikä sitä hänelle selittää. Sovitaan, ettei kenenkään tarvitse enää moittia urheilijaa huonoista suorituksista. Urheilija osaa sen itsekin. Onnistumisistaan hänen on vastaavasti oikeus nauttia täysillä!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti