Takatalvi

Noh, tuli se takatalvi Savoonkin. Aamulla ei voinut välttyä mielensä pahoittamiselta, kun joutui kahlaamaan nilkkojaan myöten hangessa, vaikka edellisenä iltana oli vielä voinut viilettää pitkin sulia metsiä. Saa nähdä, voihan se olla,että jos lunta tulee vielä lisää,saattaa joutua vetämään vielä monot jalkaan tälle talvelle. Laskin, miten kuluvan vuoden hiihtokilometrit suhtautuvat viimevuotisiin. Muutosprosentti oli aika pysäyttävä. 98,9% miinusta. Joskus tulee tällaisia talvia,ei voi jäädä murehtimaan.

Eilen kävin juoksentelemassa metsässä reilun tunnin verran. Olin liian aikaisessa. Sammalikot olivat kyllä sulat, mutta polkujen ja latupohjien tamppautunut lumi oli yhtä luistinrataa. Silloin kun en edennyt umpimetsässä, sain taistella liukastumista vastaan. Useita läheltä piti tilanteita sattui yhtenään. Lopulta puolikilometriä ennen kotia jalka osui epähuomiossa jäälle kesken alamäen,ja siitä mentiin sitten tyylikkäästi nurin. Tällä kertaa seurauksena vain rinteeseen iskeytynyt selkä, venähtänyt niska ja turvonnut ranne, jonka päälle onnistuin epäonnisesti laskeutumaan. Toisaalta olisi voinut käydä huonostikkin. Näinkin pieni tapahtuma laittoi ajattelemaan.

Jokikisenä lenkillä on mahdollisuus liukastua, kaatua tai astua monttuun. Muutamassa sekunnissa voi saada itsensä pariksikin kuukaudeksi pakettiin. Edessä pitkästyttäviä korvaavia ja vaikea juoksemisen uudelleenaloittaminen. Kyllä harmittaisi. Uskaltaakohan tässä enää lähteä kyseenalaisille alustoille urheilemaan?

Kaikkein pahinta tällä tavoin itsensä telomisessa on tieto siitä, että on aiheuttanut loukkaantumisensa käytännössä itse. Aina epätoivoisina hetkinä joutuu syyttämään itseään. Tosin ei ole kiva olla telakalla ilman syytäkään,epätietoisena.

Lopputuloksena näihin syvällisiin pohdintoihin päätin,että kaikki loukkaantumiset,ylikunnot ja telakallaolot ovat aivan pyllystä, ja kyllä urheilijoilla pitäisi olla oikeus treenata ja kisata terveenä,ilman jatkuvaa murehtimista!