Running is a mental sport. Blogin nimi
kuvastaa kilpajuoksun hulluutta. Töissä kuukausikokouksessa kävimme
kierroksen läpi kuulumisia ennen itse asiaan siirtymistä. Kun
sanoin, että lukion oppimäärä on ironisesti pakollista liikunnan
kurssia vaille valmis, tuli puheeksi reilussa kolmessa vuodessa
saavutettu 10 000km rajapyykki. Työkaverini kysyi säpsähtäen
anteeksi miten oli?
Näen kerran kuukaudessa työnantajaa
ja on aina yhtä mieltä lämmittävää saada positiivista palautetta
työstä, joka on täysin omalla vastuulla. Kilometrejä kerätessä
tulee usein miettineeksi mistä urheilussa on kyse. Keneltä saa
hyvää palautetta ja mielihyvää.
Sekuntikello on armoton. Kellojen
pysähdyttyä käy selväksi milloin harjoitus on mennyt huonosti.
Heikot kilpailutulokset vielä kasataan Tilastopajaan kaikkien
nähtäville. Kipu on hetkellistä, tilastot ikuisia. Hyvässä ja
pahassa. Hyvä tulos ei aina takaa tyytyväisyyttä. Tyytyväisyys
vaatii tavoitteita ja niiden täyttymistä. Urheilussa tavoite voi
olla itsensä ylittäminen, oma ennätys tai ennakkoon asetettu
odotus.
Toisinaan juoksemisen sietämätön
keveys valtaa mielen. Maliin tullessa tuulettaa on kyseessä sitten
harjoitus yksin, porukassa tai kilpailu välittämättä muista tai
omasta sijoituksestaan. Puhekykyiseksi palauduttuaan ei malta olla
hehkuttamatta. Ja näin pitääkin olla. Omista suorituksista on lupa
nauttia!
Voittaminen hyvän kilpailun
jälkeen on erittäin palkitsevaa. Philippe Gilbert taisteli koko
menneen kesän voittaakseen maailmanmestarin sateenkaaripaidassa.
Lopulta Vueltan 12. etapilla hän onnistui ja tuuletus oli sen
mukainen. Itse katkaisin vuoden kestäneen kuivan kauden voitolla
Lappeenrannan talvijuoksu sarjassa. Reippaat neljäkymmentä
osallistujaa ja kovimmat maratoonarit kilpailivat pidemmällä
matkalla, mutta kaikkensa antaneena ei ole tärkeää ketä samassa
sarjassa on kilpailuillut. Voittaminen tuntuu hyvälle.
Rehti kilpailu
herrasmiessäännöin on kuitenkin voittamista tärkeämpää. Vuosi
takaperin Tampereen SM-halleissa olimme jääneet kaverin kanssa
ilman tilastoaikaa ja haimme vauhtia C-erästä. Sovimme
vuorovedosta, hän aloittaa ja vetää välin alkukiihdytyksen
jälkeen puolimatkaan. Innostuksissaan vielä muutaman sekunnin
aiottua kovempaa, mutta sovittu pitää. Kyynärpään heilautus ja
piikkipaikalle vetämään. Liian kovaa ja kangistuminen
loppusuoralle. Kaveri kuittasi erävoiton, mutta on vielä vetovuoron
velkaa.
Urheilu ei siis itsessään
palkitse, vaan siitä on otettava itse irti kaikki mitä se tarjoaa.
Parhaimmillaan unohtumattomia elämyksiä! Kilpailuihin
ilmoittauduttaessa kerran juostu PB-sarake pysyy muuttumattomana koko
loppuelämän. Jo sen eteen kannattaa ulosmitata kaikki mahdollinen itsestään.
En ole kuullut kenenkään sanovan, että urheilulle annettu aika
olisi mennyt hukkaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti