perjantai 4. heinäkuuta 2014

Miksi?

Siivosin eilen vanhoja papereita. Arkistojen kätköistä löytyi arviolta ala-asteen alussa tuhertelemani piirrustus. Kuvassa komeili selvästi tunteella taiteiltu Siilinjärven urheilukenttä. Hämmentävää tajuta, kuinka kauan urheilu on oikeasti ollut elämässäni mukana. Tarkalleen ottaen tänä vuonna täyteen tulee 11 vuotta kestävyysjuoksun parissa. Nämä 11 vuotta on eletty käytännössä täysin urheilun ehdoilla, ja en voi kieltää etteikö tämä olisi vaatinut paljon, uhrauksia on joutunut tekemään. Viimeksi tänään kuulin jo tutuksi tulleen kysymyksen:”Onko oikeasti mitään järkeä juosta päivästä toiseen samaa ympyrää saatika suoraa tietä edestakaisin?” Niin. Kyllä ei kovin fiksulta puuhalta kuulosta. Miksi ihmeessä sitä silti löytää itsensä joka ikinen päivä kiskomasta lenkkitossuja jalkoihinsa?


Lähtökohtaisesti inhoan kysymystä miksi juokset. Siihen on niin vaikea vastata yksiselitteisesti, ja yleensä tyydynkin vastaamaan ”Jos joudut kysymään, et voi koskaan ymmärtää”. Tämäkin on mielestäni erittäin pätevä vastaus, sillä kukaan, joka on päässyt juoksuun sisälle, ei joudu kyseistä kysymystä esittämään. Nyt kuitenkin haluan ihan oman mielenkiintoni takia saada selville omat motiivini itsensä jatkuvalle juoksuttamiselle.

Ehdottomasti painavin syy on se, että treenaaminen on kivaa. Usein ajattelee, että treenaamaan ajaa tavoitteet, kunnianhimo, pärjäämisenhalu tai jokin ihan muu. Totuus kuitenkin on, että jos itse treenaamisesta ei oikeasti nauti, ei ketään saa pitemmän päälle lähtemään lenkkipoluille. Tämän todella opin ylikunnossa ollessani. Kun en vielä ylikuntoa itseltäni tunnistanut, halusin kyllä treenata ja pystyä juoksemaan kovaa, mitään muuta en niin kovasti halunnutkaan, olin valmis tekemään ihan mitä vaan tullakseni paremmaksi. Kuitenkin kun normaali lenkkiä edeltävä innostus ja jännitys alkoi muuttua ahdistukseksi, lenkinaikainen hyvä olo ja oikeanlainen paha olo vaihtui pelkäksi väsyneeksi kärsimykseksi ja lenkinjälkeinen huippufiilis katosi vapinan, huimauksen ja pahanmielen alle, aloin ymmärtää lajin kyseenalaistajia.

Edellä mainittujen tuntemusten jälkeen alkoi oikeasti arvostaa hyväkuntoisena juoksemista. Vaikka joskus lenkille lähtö vähän kehtuuttaa, yleensä sitä odottaa innolla ja kovemman treenin edessä ollessa sopivalla jännityksellä. Hyvinä päivinä juokseminen on sanalla sanoen ihanaa, huonoina päivinä vähän vähemmän ihanaa. Lähes kaikkia treenejä kuitenkin yhdistää se, että jälkeenpäin on hyvä mieli. Tuntuu, että on saanut jotain aikaiseksi, minäteinsen!-fiilis. Urheilematon henkilö ei näitä tuntemuksia pysty koskaan ymmärtämään. Samoin häneltä jää kokematta, miltä tuntuu kisan tai kovan treenin jälkeen tuulettaa tai käydä puolitiedottomana maahan makaamaan, kiivetä saunan lauteelle pakkasessa tehdyn harjoituksen jälkeen tai saada pitkän lenkin jälkeen syödäkseen. Pieniä asioita, mutta näitä minä ikävöin juoksutaukoa lusiessani.

Tässäpä nyt varmaan suurin motiivini jo löytyi, mutta pinnallisempia syitä tulee mieleen vielä useampikin. Näistä tärkeimpänä ehkä rajojeni kokeilu. Haluan tietää, kuinka kovaa pystyn juoksemaan, mutta vielä enemmän olen kiinnostunut siitä, että kuinka kauan tai pitkälle jaksan. Kilpaurani päätyttyä varmasti testaan juosta niin kauan ja kauas etten enää vaan pääse eteenpäin. En usko, että voisin juoksemista lopettaa, ennen kuin näistä asioista on tullut otettua selvää.

Voitontahto menee melkein samaan kategoriaan äskeisen kanssa. Se on syy, joka pakottaa harjoittelemaan. Haluan voittaa. Tätäkään ei ulkopuolinen voi ymmärtää, ei voi ymmärtää miltä tuntuu saapua voittajana maaliin kilpailussa, jota varten on treenannut niin pitkään. Toisaalta, vaikka voittaminen on hienoa, vielä hienompi on matka, jonka on joutunut kulkemaan saavuttaakseen tavoitteensa.

Tätä matkaa harvoin joutuu itsestään kulkemaan, vaan yleensä rinnalla taivaltaa kanssaurheilijoita. Nämä kanssaurheilijat ovat sekä treeniseuraa että yleensä myös hyviä ystäviä. Urheilun kautta olen tavannut paria poikkeusta lukuunottamatta kaikkein parhaat ystäväni. Urheilukaverit ovat ymmärtäväisiä, luotettavia, aitoja ja etenkin samanhenkisiä. Kun urheilun pariin on kerran eksynyt, ovat kaverit yksi syy, miksei urheilua tahdo enää lopettaa. Lopettaneena ei enää näkisi treenikavereita päivittäin tai kauempaa tulevia kisakavereita käytännössä koskaan.

Kisamatkat ovat myös asia, josta olen aina tykännyt. Kisojen perässä on päässyt näkemään Suomea -ja vähän maailmaakin. Numeroa olen sovittanut rintaani aika tarkalleen 60 paikkakunnalla, joista neljä sijaitsee Suomen rajojen ulkopuolella. Suurimmassa osassa paikoista en olisi ilman harrastustani varmasti tullut koskaan käyneeksi. Juoksemisen takia olen myös viettänyt seitsämän viikkoa Gran Canarian auringon alla, ikimuistoisia reissuja jokainen.

Mainitaan vielä yhdeksi painavaksi syyksi urheilulleni yleinen hyvä olo. Ei ole parempaa tunnetta kuin tuntea olevansa hyvässä kunnossa. Silloin kaikki on vaan paremmin, jaksaa tehdä asioita siviilielämässäkin, koulu sujuu kuin itsestään ja on yleisesti ottaen hyvä mieli. Iltaisin uni tulee ongelmitta ja ruokakin maistuu sata kertaa paremmalta kuin sohvaperunan elämää elellessä.

Nyt taidan kuitenkin joutua tunnustamaan olevani mahdottoman tehtävän edessä. En saa millään paperille kaikkea, mitä haluaisin sanoa. Koko ajan tulee mieleen jotain uutta kirjoitettavaa. Siksi ehkä toteankin, että tässäpä nämä tärkeimmät syyt. Näiden lisäksi haluan kuitenkin vielä lyhyesti mainita pari seikkaa. Ensinnäkin on kiva tuntea olevansa hyvä jossain. Toisekseen aina tulee hyvä mieli kun joku tuttu tai tuntematon tulee kysymään kuulumisia kentän laidalla, on hienoa tietää, että urheiluni kiinnostaa ihmisiä. Urheillessa oppii itsestään ja lenkillä saa ajatukset järjestykseen. Juokseminen on minulle itseni toteuttamiskeino, niin kuin jollekkin voi olla maalaaminen tai soittaminen. Urheilu kasvattaa ja urheilu opettaa.

Yhteenvetona voi siis lyhyesti sanoa, että juoksen, koska se on kivaa ja siitä tulee niin henkisesti kuin fyysisestikin hyvä fiilis. Vaikka välillä saa huomata ylläpitävänsä juoksemisen kanssa hankalaa viha-rakkaus -suhdetta, tätä kirjoittaessani huomaan, että taitaa se rakkaus kuitenkin voittaa, ongelmista huolimatta. Toivottavasti myös joku lajia kovasti kyseenalaistava erehtyy tämän vuodatuksen lukemaan ja ymmärtää minua ja muita juoksentelijoita edes vähän paremmin.

1 kommentti: