Tänään sain laittaa lapun rintaan. Vielä lappu ei osoittanut kilpailunumeroani. Siinä komeili poikkeuksellisesti aika, jonka kuluttua tulisin maaliviivan ylittämään. Olin siis jäniksenä jo edeltäviltä syksyiltä hyvinkin tututksi tulleella Kuopion Maratonilla.
Aamulla kävi vähän jo jännittämään. Edellisestä edes vähän puolimaratonia muistuttavasta lenkistä oli kuitenki vierähtänyt jo pitkä tovi. Matka tai aika ei silti ollut ongelma, mutta tänään en juoksisi vain itselleni vaan olisin vastuussa monen muun juoksusta ja loppuajasta. Vauhdin pitäisi olla tasaista ja ajan joko tasan kaksi tuntia tai aavistuksen alle.
Ennen starttia minä ja minun keltainen pupun pallo kiinnittivät huomiota. Olin yleinen kuiskinnan, osoittelun ja pariin kertaan valokuvauksen kohde. Monet halusivat alittaa maagisen kahden tunnin rajan ja etsivät jäniksen käsiinsä. Lähtöviivalla osa kävi ilmoittamassa aikovansa lähteä vauhtiini. Jännää.
Pian lähtö tapahtui. Ensimmäinen kilometri tulisi olemaan haastava. Vauhti ei saisi kiihtyä liiaksi vaikka alamäkeen tultaisiinkin laskettelemaan. Allekirjoittaneen alku sujui kunnialla, mutta 1.45-vauhtia pitämään lähteneellä kollegalla oli hankalaa Tekniikka oli pettänyt jälleen tärkeällä hetkellä, eikä hän ollut saanut kelloa päälle. Juostiin ensimmäinen kilometri kimpassa. Kaikki kääntyi parhain päin, kun hän sai väliajan minun kellostani ja oman kellonsa päälle jäljelläolevalle kahdellekymmenelle kilometrille.
Minun juoksu ei kulkenut. Jalat olivat raskaat ja eteneminen tosi jäykkää ja epämukavaa. Alkumatkan mietin, että onneksi ei tarvitse juosta yhtään lujempaa. 5.43/km oli ihan tarpeeksi. Silti matka eteni täysin suunnitelman mukaan kanssajuoksijoiden kanssa tarinoiden. Oli kiva tarkkailla edellä menevää juoksijoiden joukkoa. Sekaan mahtui vaikka millaista juoksiaa jokainen omanlaisellaan juoksutyylillä varustettuna.
Kun 13km kilometripylväs jäi taakse, alkoi juoksu tuntua paremmalta. Matka oli tähän asti edennyt noin 30s aikataulua edellä. Nyt piti käydä jarruttelemaan. Jalat olisivat tahtoneet liikkua tavoiteaikaaa ripeämmin. Tavoitteessa silti pysyttiin, ja jokainen askel vei kohti maalia, kilometrit hupenivat hupenemistaan. Ei aikaakaan kun maali jo häämötti, kaikki kiva loppuu aikanaan, vai? Viimeisillä kymmenillä metreillä sorruin loppukiriin, jossa meinasi käydä huonosti. Kun on juossut 2h tasaisen hidasta tahtia juomatta, on ihan normaalia, että äkillinen kiihdyttäminen oli päättyä kummankin pohkeen kramppaamiseen.
Juoksijat, jotka mukanani pysyttelivät, pysäyttivät kellot hitusen yli puoli minuuttia tavoiteaikaa aiemmin, hyvä. Maalissa ilokseni moni kävi kiittelemässä, osa ihan kädestä pitäen. Olin ollut hyvä jänis ja kovasti avuksi. Hyvin meni ja kivaa oli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti