Kausi 2013-2014 myös toisesta näkövinkkelistä

Kallen esimerkkiä seuraten allekirjoittanutkin tiivistää nyt menneen kautensa yhteen tekstiin. Normaalisti Tilastopajan profiili kertoo melko kattavasti yleisurheilijan kauden kulusta. Minun kohdallani ei tällä kaudella kuitenkaan näin ollut. Profiilistani löytyy säälittävät kaksi merkintää kilpailuista. Lisäksi näistä merkinnöistä toisen perään on kirjattuna DNF.  Autioituneesta Tilastopajasta huolimatta kauteen mahtui jos jonkinmoista tapahtumaa.

Viime kausi päättyi epätoivoon ja kyyneliin Petroskoin aluemaaotteluun. Vointi oli niin huono, että oli suunnattava vastentahtoisesti lääkärin pakeille. Empimättä sain ylikunnon diagnoosin sekä kylkiäisenä kahden kuukauden täydellisen liikuntakiellon, jonka jälkeen saisin käydä kokeilemassa juoksua. Mikäli kokeilu sujuisi hyvin, olisi siitäkin huolimatta levättävä vähintään pari viikkoa.

Aloitin liikkumattomuuteni hämmentyneenä. Yleensä en voi sietää lepäämistä, mutta nyt tiesin sen ainoaksi ratkaisuksi. Olin oikeastaan tosi tyytyväinen lääkärin määräykseen, itse en tarpeesta huolimatta ehkä olisi osannut levätä. Alkuun tilanne oli hankala. Laskin päiviä pakkolevon päättymiseen. Oli vaikeaa totutella uuteen elämään. Ennen kaikki oli pyörinyt kaksi kertaa päivässä tehtyjen treenien ympärillä. Yhtäkkiä treenit ja sitä myöten koko elämänrytmi katosivat.

Ajan kanssa uuteen elämään tottui, ja siitä alkoi jopa pitämään. Kyllä elämä ilman urheiluakin voi olla ihan kivaa. Silti kaipasin treenejä ja kisoja jatkuvasti. Pari kuukautta kului kaikesta huolimatta hämmästyttävän nopeasti ja pian pääsin vetämään lenkkarit jalkaan testilenkkiä varten. Juoksu tuntui huonolta ja pahalta, mutta pistin sen tauon piikkiin. Totuus oli todennäköisesti kuitenkin se, että olin edelleen yli.

Pikkuhiljaa aloin treenata. Ei tuntunut hyvälle, vaikka niin itselleni uskottelin. Uskottelin myös, että minulla on vielä mahdollisuudet startata SM-halleissa. Unelma halleista oli varmasti yksi sudenkuoppa, jonka vuoksi koitin päästä nopeasti kuntoon kaikin keinoin. Kunto ei kuitenkaan lähtenyt kohoamaan, ja aikanaan jouduin hautaamaan hallihaaveet. Käänsin katseeni kohti helmikuun puoliväliin tammikuun alusta siirrettyyn etelänleiriin.

Gran Canarian leiri oli tuhoon tuomittu ja sulaa hulluutta. Jälkeenpäin ajateltuna leirille lähtö oli yksi tyhmimmistä ratkaisuista pitkään aikaan. Olin edelleen toipumasta ylikunnosta ja parhaiten olisin päässyt eteenpäin maltillisilla harjoituksilla ihan kotisuomessa. Silti lähdin, ja mikä pahinta, treenasin aivan kuin edellisvuotisilla leireillä. Kahteen viikkoon kertyi aivan liikaa niin kilometrejä kuin tehojakin. Osa treeneistä tuntui melkein hyvältä, mutta varsinkin loppuleiristä kykenin jälleen tunnistamaan ylikunnon merkkejä. Suljin niiltä silmäni.

Etelästä palattua homma oli jälleen sekaisin. Ei vaan jaksanut mitään. Leiri oli väsyttänyt minut täysin. Tilanne olisi varmaan ollut vielä korjattavissa riittävällä levolla, mutta en levännyt. En ehtinyt lepäämään, katse oli jo tiukasti suunnattuna SM-maanteille.

Kevään edetessä jaksaminen oli vaihtelevaa. Välillä meni oikeasti hyvin, välillä ei yksinkertaisesti ollenkaan. Maantiekausi teki tulojaan. Juoksin kauden ensimmäisen starttini pm-maanteillä. Jäin viimevuotisesta ajastani 1,5min 4,3km matkalla. Selitin heikkouttani edelleen pelkällä tauolla, vaikka jossain määrin tiesin asioiden olevan pahasti pielessä. Kausi jatkui SM:iin.

SM-maantiet olivat jotain aivan käsittämätöntä ja kamalaa. Verkka kulki vielä hyvin, mutta kisassa en kyennyt 4min/km vauhtiin edes ensimmäisellä kilometrillä. Reiluun kuuteen kilometriin asti räpiköin kunnes otin numerolapun pois. Ensimmäinen keskeytys SM:ssä, ja vielä lempilajissani. Syntyi päätös pakkolevosta, jälleen kerran.

Kun loppukevät kului lepäillessä, kuntoillessa ja lääkäristä toiseen ravatessa, alkoi näyttää todennäköiseltä, että kesänkin kisat on taputeltu. Silti elättelin toivoa Kuopion Kalevan kisoista. Toiveesta huolimatta alkukesä meni erittäin ei-urheilullisissa merkeissä muun muassa reissatessa, ja hyvä niin.

Vähitellen taas aloittelin treenaamista, ja heinäkuun alussa tuntuikin jo oikein valoisalta. Sitten sain kokea jälleen takaiskun. Hyvässä nosteessa ollut treenaaminen piti pistää jäihin pariksi viikoksi mystisen kuumetaudin takia. Jouduin vasten tahtoani myöntämään Kalevan kisojen jäävän väliin tältä kesältä.

Se, etten kyennyt tänä kesänä kisaamaan, ei ollut syy jättää kisoja väliin. Seuran kisoissa olin ahkerasti mukana toimitsijana. Kesän tärkeimmistä kisoista, SM-maastoista, Karnevaaleita, Joensuun eliiteistä sekä Kalevan kisoista minut pystyi bongaamaan innokkaana katsojana.

Nyt kun olen kivisen tieni tähän päivään asti kulkenut, voin todeta asioiden olevan aika hyvin. Ylikunto on aika varmasti taaksejäänyttä, treenit kulkevat päivä päivältä paremmin eikä ole urheilullisesti kiire mihinkään. Tässä on jälleen pitkä vuosi aikaa rakentaa kuntoa kohti ensi kesän tärkeimpiä koitoksia. Se vuosi on vain osattava käyttää viisaasti, eikä tuhota kaikkea ainakaan liialliseen höntyilyyn. Syvässä montussa myönnän käyneeni, mutta nyt olen sieltä niin ylös päässyt kapuamaan, että yllän jo kurkistamaan reunan yli kohti ensi kautta.

Olkoot kulunut huono kausi ohi. Tästä alkaa uusi, parempi kausi!

Pakko on tämä vielä tähän loppuun mainita. SM-arvon saaneet koitokset eivät kuluneella kaudella Blogin osalta menneet halutulla tavalla. Kun lasketaan SM-hallit, -maantiet ja –maastot, Kalevan kisat sekä nuorten SM:t, olisi Blogin kahdella jäsenellä ollut mahdollisuudet ottaa osaa yhteensä kymmeneen kisaan. Kuinka kävi? Kuinka monesta kisasta tuli edes tulos? Vastaus on karu, kaksi. Nämä onnistuneet suoritukset ovat molemmat Kallen aikaansaannoksia, halleista sekä maastoista. Muut kisat ovat menneet puhtaasti telakalla lukuun ottamatta maanteitä, jotka päättyivät molempien osalta keskeytykseen samaan aikaan toisistaan tietämättä.